Kerhon historia

Keski-Karjalan moottorikelkkaurat kilpailevat tasapäisesti lappilaisten ja muiden kanssa Suomen ykköstilasta. Niiden tavoitettavuus, vaihtelevuus ja hoitotaso ovat esimerkillisen hyviä, mutta takana onkin kymmenen vuotta aktiivista ja määrätietoista työtä, jota on ohjannut koko ajan kirkas visio tulevasta.

Ensimmäiset moottorikelkat ilmaantuivat Keski-Karjalaan nuottamiesten vetokalustoksi 70- luvulla. Ne olivat raskaita, meluisia ja kömpelöitä työkoneita. Jousituksen puuttuessa kyytikin oli epämukavaa ja hidasta. Monenlaista innovaatiota ja viritystä markkinoille tyrkättiin, ennen kuin nykyiseen kelkkatyyppiin päädyttiin.

Kun jousitus ja telasto parani, matto lyheni ja kapeni, kelkka keveni ja japanilainen laatukäsitys voitti, alkoi uusi talvinen kulkupeli kiinnostaa myös nuorisoa puhtaasti hupimielessä. Tännekin alkoi ilmaantua kelkkoja, jotka olivat työkaluja ainoastaan verottajan papereissa, jos niissäkään. Alkuaikoina jokainen ajeli missä ajeli, ilman lupia. Ei niitä silloin vaadittu eikä kyselty.

Urheilukelkka ei kuitenkaan umpimetsässä kulkenut, eikä hypännyt ihan kaikista ojista. Se tarvitsi  polannetta kulkualustakseen, reikiä aitoihin ja raivattuja uria metsiin. Ja runsaasti kreppipaperia reittimerkiksi purkupäivien varalle. Ajelun muututtua luvanvaraiseksi myös reittikysymykset vaativat oman huomionsa. Sen aikaisista aktivisteista voitaneen mainita Haapasalon veljekset, Markku Karpola, Jari Ikonen, Seppo Sallinen, Veikko Nikunen, Hannu Huttunen ja muutama muu.  Harrastajien yhteistyö alkoi sen vuoksi automaattisesti ja itsestään.

Kiteellä nämä epävirallisesti huoltoasemilla kokoontuneet aktivistit liittyivät jo 80 luvulla Joensuussa toimivaan Pohjois-Karjalan Kelkkailijoihin, mutta sen safari ym. toiminta ei pitkään riittänyt. Muodostettiin Keski-Karjalan Urheiluautoilijoitten crossi- ja moottorikelkkajaosto, joka järjesti kisoja äskettäin valmistuneella Tolosenmäen radalla. Tietysti ja tottakai tuli emäseuran kanssa kinaa rahasta. Rata oli UA:n voimin rakennettu, ja pääseura nappasi kisatuotoista osansa, eikä se miellyttänyt kelkkailijoita.

Oma kerho

Jonakin yönseutuna sitten riittävän hattuuntunut Hannu Huttunen naputteli omalle kerholle säännöt,  jotka hyväksyttiin Keski-Karjalan Moottorikelkkailijat r.y.:n perustavassa kokouksessa Kantakievarissa 10.11.1991. Kokouksessa oli läsnä 25 aktiivia,: Hannu Huttunen, Matti Luukkainen, Kari Sallinen, Jari Ikonen, Seppo Sallinen, Jukka Leinonen, Pertti Hyttinen, Markku Karpola, Juha Pykäläinen, Ahti Tuunainen, Terho Laasonen, Timo Keranto, Pentti Pyöriäinen,  Markku Laakkonen, Risto Hurskainen,  Kaisu Hurskainen,  Seppo Tikkanen,  Veli Haapasalo, Vesa Pekkinen, Matti Matilainen, Pasi Aalto, Jouni Rautiainen, Pekka Heiskanen, Vesa Tenhonen ja Veini Haapasalo. Monet näyttävät yhä olevan mukana toiminnoissa.

Ensimmäisen hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Veini Haapasalo. Mitäpäs sitä hyvää vaihtamaan: Veini Haapasalo on ollut kerhon puheenjohtajana nyt yhtäjaksoisesti 10 vuotta.  Jäsenmaksuksi päätettiin 100 mk/v, eikä siihenkään ole tasokorotuksia tehty. Jo tässä perustavassa  kokouksessa päätettiin Jäsentiedotteen tekemisestä.

Ensimmäisen vuoden toiminta oli vilkasta: oli suuren suosion saaneet SM- kelkkacrossikisat,  toimitsijakoulutusta ja Sortavalaan ja Valamoon suuntautunut safari, muun muassa. Kerho sai myös oman, Terho Laasosen suunnitteleman  merkin, joka koristi sitten myöhemmin yhteisostona hankittua haalaria.

Kerhotiedotteessa 1/92 todetaan, että valmiita luvallisia reittejä on jo 250 km ja että  kaikilla 30 – 50 km pituisilla reitinpätkillä on oma vastuuhenkilönsä. Tolosenmäestä on kuulemma muodostumassa merkittävin reittien risteyskohta. Kun valmiita reittimerkkejä ei ollut, ne suunniteltiin ja tehtiin itse.  Jäsenmääräkin oli ensimmäisen toimintavuoden lopussa kohonnut 130:een.

Tästä ensimmäisestä toimintavuodesta lähtien on Keski-Karjalassa joka vuosi ollut moottorikelkkojen SM- tason kisat. Ensin ne olivat crossia, sitten kiihdytystä sängellä ja lumella, ja nyt viimeksi ovaalia omalla radalla.  SM- tason menestystä ovat kerhomme riveissä niittäneet Veli Haapasalo ja Hannu Möttönen, mutta monet muutkin ovat kisoihin osallistuneet.

Amerikan terveiset

Kerholaiset kuuntelivat silmät pyöreinä, kun Suuri Valkoinen Päällikkö Weini Haapasalo adjutantteineen kertoi miten Amerikassa seitsemänkymppiset mummot ja nuoret hurjat ajelivat maantietä muistuttavilla,  koneella tampatuilla reiteillä kylän keskustan kuppilasta toisen kylän keskustan markettiin. Täällä me sen sijaan kiertelimme puita ja  pelkäsimme vastaantulijoita. Hiihtoladulla liikenne on yksisuuntaista, mutta meidän reiteillämme saattoi kaveri tulla isoa kovaa vastaan missä tahansa mutkassa sitä samaa puolentoistametrin kynää, mitä itsekin liikuimme ilman väistämismahdollisuutta.

Jäsentiedotteessa 1/92 kirjoittaa sen aikainen tiedottaja vakavaa asiaa seuraavasti:

” Hyvin alkanut uusi vuosi

Pappa leikki kaverin Exciterillä lepänniittokonetta, Möttösen lasku lainaajalle 1.000 mk.

Seuraavana päivänä ajoi kahdeksan kelkkaa kellon kanssa kilpaa Tuupovaarassa. Yksi hyppäsi metsätieltä kiveen ja takana tullut loikkasi niskaan. Onneksi kukaan ei kuollut tai pahemmin loukkaantunut.

Samana päivänä puolenkymmentä kelkkaa ajoi Tuupovaarasta Taistelijan Talolle Uuden Vuoden vastaanottajaisiin. Matkalla yksi Lynx karkasi puuhun. Ohjauslaitteita ja tukivarsia oiottiin 10 kg:n lekalla sen verran, että saatiin kelkka hiivitettyä kotimaisemiin.

Seuraavana päivänä paluumatkalla kolmen nopean ryhmästä kaksi ajoi metsätien jyrkässä mutkassa yhteen. Taas tuli romua ja vahinkotarkastajalle töitä.

Samalla matkalla vähän myöhemmin Pappa ajoi Jammustaan rungon ja vetoakselin mutkalle.

Samana viikonvaihteena sattui ainakin yksi tietoon tullut mälli, ja eräs malliveistäjäkin taisi muotoilla kelkkansa uudelleen.

Seuraava viikonvaihde

Kolmen kelkan ryhmä ajelee verkkaista lököttelyvauhtia Tolosesta Onkamon suuntaan. Vastaan tulee paikkakuntalaisen vetämänä haminalaisten ryhmä ns. isoa kovaa. Ensimmäinen ohitus onnistuu, mutta toisen kanssa kalahtaa. Kaksi kulkinetta lunastukseen.

Turvallisuutta parannettava

Yllä on tositarinoita elävästä kelkkaelämästä. Voi kysyä, että onko tässä enää mitään järkeä: kaksi viikonvaihdetta ja ainakin 12 kelkkaa palasina!

Turvallisuus riippuu täydellisesti ja kokonaan omasta itsestämme ja omasta asenteestamme. Lukuisat kurvien pitkäksi ajot osoittavat, että jo reitillä pysymisessä on vaikeuksia, saati sitten että kyettäisiin väistämään vastaantulijoita.

Jos jatkamme samaan malliin, niin ennen kevättä kuseksitaan jonkun haudalla. Menkäämme Tuupovaaraan tai Lieksaan ajamaan endurokisoja. Yleisillä reiteillä huimailu on yksinkertaisesti edesvastuutonta. Vauhtia on saatava pois ja hiljaa ajo hyväksytyksi.

Pakko mikä pakko.

Ellemme tee sitä itse, niin virkavalta sen kohta kyllä tekee. Moottorikelkka on moottoriajoneuvo, 60 km/h nopeusrajoitusta maastossa ja 80 km/h jäällä valvotaan, ylinopeuksista sakotetaan ja huimista otetaan kortti pois. Toivottavasti tulee hyvät potkurikelit!

Tutut reitit ovat vaarallisimpia ja pimeät mutkat pahimpia. Kelkka liikkuu 60 km/h nopeudella 16,67 metriä sekunnissa. Jos toinen tulee samaa vauhtia vastaan, ei pimeissä kurveissa ja mäentöyräillä ole yhtään mitään tehtävissä, koska normaali reaktioaika on juuri tuo yksi sekunti, ja kelkat ovat tänä aikana kulkeneet yhteensä 33 metriä. Ennen kuin mitään huomasit, kukut jo jossain kuusen oksalla!

Myös kelkkakaskot tulevat ennen pitkää määräytymään lajin omien vahinkosuhteitten perusteella. Vääristymä on nykyisin huima, sillä vahinkosuhteet ovat 300 – 500 prosenttia, joka toinen kelkka kompastuu ja keskivahinko on 5.000 mk. Muut asiakasryhmät eivät kovin kauan rahoita kenenkään vapaa-ajan harrastuksia.”

Onneksi mitään kovin vakavaa ei ole vielä sattunut. Urien parannustyö on  koko ajan ollut turvallisuuden parantamista.  Reitillä liikkuville on luotu oma etiketti ja liikkumisen pelisäännöt on joka syksy toistettu jäsentiedotteessa ja reittikartassa.

Reittien hoitotaso oli alkuvuosina surkea. Omien kelkkojen perässä vedeltiin milloin minkinlaista kuormalavaa. Vakavimmin hoitoon paneutuivat Veikko Nikunen Tasapäässä ja Kauko Huttunen, joka poltti reiteillämme Tolosenmäen Nesteen tankista otettua pensaa vuosittain yli 10.000 mk:n arvosta. Vuonna 1994 kerholle hankittiin käytetty tamppari, mutta kun se ei pysynyt hetkeäkään kunnossa siitä luovuttiin parin kokeiluvuoden jälkeen. Nykyisin hoito on täysin ammattimaista urakoitsijatoimintaa.

Kunnat mukaan, yhteistyö tiivistyy

Myös Keski-Karjalan kunnat alkoivat huomata kelkkailun mahdollisuudet. Vuonna 1993 pantiin Kiteellä pystyyn MOKKE- projekti. Siihen osallistuivat Kardocon Oy:n johdolla paikalliset yrittäjät, kunta ja kelkkakerho. Sen tavoitteena oli kehittää ja tuotteistaa palvelut ja kehittää toimintakykyinen yritysverkosto.

Vuodesta 1995 lähtien ovat Kiteen, Kesälahden ja Rääkkylän kunnat olleet kiitettävän aktiivisesti mukana reitistön parannustalkoissa. Suurimpana rahoittajana ovat kuitenkin olleet kerholaisten vaikutuspiirissä olevat yritykset, joita kaikkia on kupattu. Vuoteen 1995 mennessä oli jäsenmäärä kohonnut jo 150:een  ja reittien määrä n. 350 – 400 km.

Koko kerhon historian ajan suhteet maanomistajiin ovat olleet kunnossa. Järjestäytyneet jäsenet ovat tunteneet vastuunsa ja pysyneet luvallisilla urilla. Monet kerholaiset omistavat itsekin maata ja tästä syystä lupien saaminen oli helpompaa kuin puhtaille kaupunkilaisille. Monilta osin täytenä sutena syntynyt Maastoliikennelaki selkeytti tilannetta, mutta reitit olivat jo muutenkin hakeutuneet sinne, missä ne vähiten häiritsivät.  Myös tiedotustoiminnalla on aktiivisesti pyritty minimoimaan haittoja.

Naapurikerhojen kanssa on tehty tiivistä yhteistyötä, ja erityisen kiitoksen ansaitsee Tenho Nissinen. Reittikartta on jo pari kertaa tehty yhteistyössä Tuupovaaran kelkkailijoitten kanssa, ja talkooapua kisatoimitsijoina on annettu ja saatu.

Lääninkattava verkosto EU- projektiksi

Vuonna 1995 pidettiin ensimmäinen Itä-Suomen kelkkakerhojen yhteiskokous Kiteellä, ja siitä lähtien tämä epävirallinen neuvottelutilaisuus on ollut vuorovuosin eri kerhojen alueella.  Näissä palavereissa päätettiin myös Eu- tuella toteutetun, koko Pohjois-Karjalan kattavan kelkkareitistöprojektin käynnistämisestä.

Voimakkain puhemies tässä projektissa oli joensuulainen Matti Korhonen, mutta kelkkakerhojen panosta ei tule vähätellä. Keski-Karjalassa työ onnistui ehkä parhaiten kaikista. Täällä on nyt tarvittavilta osiltaan kaivinkoneella pohjattua kelkkauraa n. 450 km ja kerhon jäsenmäärä on kohonnut noin 300:aan. Omien kerholaisten lisäksi on  ulkopuolisia ajelijoita jokaisena viikonvaihteena useita kymmeniä.

Projekti päättyi v. 2001, ja sen tuloksena on 1500 km yhtenäinen uraverkosto, jonka hoidosta vastaa nykyisin Pohjois-Karjalan Virkistysreitistöyhdistys r.y. Siinä ovat mukana lähes kaikki kunnat, kaikki alueen kelkkakerhot ja suurin osa kelkkailusta hyötyvistä yrityksistä. Se hoitaa reittejä kelkkailijoilta perittävillä lupamaksuilla.

Entäs jatko

Reitit ovat nyt todella erinomaisen hyvässä kunnossa. Alkuvuosien visio on toteutunut, vaikka ne seitsemänkymppiset mummot ovatkin vasta viisissäkymmenissä. Kupiaisen Markettiinkaan ei vielä kelkalla pääse, mutta kylätoimikunnat ovat jo heränneet. Uutta reittiä on tulossa jo näillä lumilla niille kulmille, mistä reitti vielä puuttuu.

28.04.2001 pidetyssä kelkkailupalaverissa yrittäjät totesivat, että toivottu matkailullinen arvo on saavutettu. Kelkka jättää huoltoasemalle siellä poiketessaan vähintään 100 – 200 mk rahaa. Yöpymispaikkakunnalle jää n. 1.000 – 2000 mk ja koko seurueelta hupenee helposti 10.000 mk tai enemmänkin vuorokaudessa. Vuositasolla puhutaan jo useista miljoonista.

Kelkkakerho ei ole yrittäjä, mutta se on luonut ja luo edellytykset ja puitteet harrastukselle. Täällä on nyt hyvät kalavedet, joita hoidetaan hyvin yhteiseen lukuun. Nyt saa sitten jokainen yrittäjä itse miettiä verkkojensa silmäkokoja ja katiskojensa nielun asentoja.

Mahdollisuudet vaikka minkälaiseen kelkkamatkailun ja safaritoiminnan nousuun on luotu.

Vastaa